Ruusuillatanssija

Viimeviikon sunnuntaina vanhempani saivat älyväläyksen, jota lähtivät toteuttamaan. Jos kaikki olisi mennyt putkeen, olisi kaikki toteutunut jo maanantaina. Nyt kuitenkin joudumme odottaa tämän vk sunnuntaihin. Jos kaikki menee tuolloinkin hyvin, niin älyväläys toteutuu ja tehtävä on suoritettu. Naamakirjassanikaan en ole kirjoittanut, mistä on kyse ja haluan nyt siis täälläkin härnätä. Asiat kun yleensä tuppaa menemään niin, että jos liikaa hehkuttaa jotakin, kaikki meneekin pieleen. Hehkuttelen nyt sitten salamyhkäisesti. Olen kuitenkin antanut ystävilleni 2 vihjettä tulevasta. Ensimmäinen on: elämä muuttuu pian mustavalkoiseksi. Toinen vihje menee: eläinkauppa tienaa pian maltaita kun meidän poppoo alkaa valmistautumaan sunnuntaita varten. Joko arvasitte? No Facebookissa kukaan ei ole ainakaan kirjoittanut oikeaa vastausta. Ehtisiköhän täällä jokuarvata ennen vihje nro: 3 oikean vastauksen?

Vain siis ystävistäni 1 tietää mikä oikea vastaus on. Hänkin sen takia kun häneltä piti lainata yksi juttu tätä varten. muutenkin hän olisi ollut ensimmäinen joka olisi saanut kunnian kuulla asiasta. On kyllä ollut helpottavaa kun voinut päivitellä tapahtumia edes yhdelle ihmiselle, joka ymmärtää täysin tämän prosessin aiheuttaman piinan.

Päivitelläänpä sitten Detox-kuuriin liittyviä kuulumisia. Olen siis edelleen pelissä mukana. Tosin kahtenapäivänä olen sortunut syömään yhden pullan. Muuten olen kuitenkin kiltisti noudattanut kuuria. Niinkuin jokaisessa dietissäkin, myös detox-kuurin aikana on sellaisia päivä kun paino ei putoa. Alkuperäisestä arviosta on siis jääty taakse, mutta hyvää vauhtia tämä näinkin etenee. Nyt on lähtenyt vajaa 1.5vk aikana kuitenkin 2.2kg mikä on mielestäni ihan hyvä saavutus. Toisaalta suurinosa tuosta lähti siloin ensimmäisten päivien aikana. Muutoksia on kutenkin havaittavissa muuallakin kun painossa. Olen aina ollut huono ruskettumaan ja yleensä vain palan. nyt kuitenkin väri tarttuu ihooni paljon paremmin. Rusketuin kahdessa päivässä enemmän kuin yleensä koko kesänä. Finnit on myös pienentynyt huomattavasti. Hyttyset ovat kesän paholaiset varmasti kaikkien mielestä, minulle ehkä vielä enemmän kuin muille. Yleensä kutisevat pistoskohdat kun ovat voineet levitä melkein nyrkinkokoisiksi. Nyt ne ovat jääneet nuppineulanpään kokoisiksi, eikä kutise niin pahasti. Liittyykö kuuriin vai johonkin muuhun, en tiedä, mutta havainto muiden joukossa Lisäksi tarvitsen huomattavasti vähemmän unta yöllä kun normaalisti. Tavallisesti kesän aamuaurinko on ärsyttänyt, kun se on herättänyt niin aikaisin. nyt herään pirteänä jo aamulla kuuden aikaan, kun nukkumaan olen mennyt klo 23. Lisäksi minulla on kevyt ja energinen olo jatkuvasti.

Kukaan siis ei voi väittää, että tuote olisi huuhaata. Puhdistuskuuri toimii. Se, että toimiiko detox jokaisella yksilöllä, voi olla asia erikseen. itse olen kuitenkin positiivisesti yllättynyt, kuinka laajasti se on parantanut elämänlaatuani. Painonpudotus ei ollut alunperinkään se ykkös juttu mutta nyt vielä vähemmän. Toki se motivoi jatkamaan tiukalla ruokavaliolla

Pyrin nyt sitten viimeistään sunnuntaina paljastamaan jänskätyksen aiheen. Mikäli siis koneelle maltan tulla

Aloitin tiistaina puhdistuskuurin. Tarkoitus on saada taas kunnon tuuppaus painonpudotukseen ja iho kuntoon. Kävin ostamassa luontaistuotekaupasta detox tabletteja tehistamaan kuuria. Syön nyt 3kertaa päivässä: aamupalana maustamaton jugurtti + mysli, kolmenaikaan päivällä syön lämpimän ruuan joka vaihtelee, jottei dietti olisi liian tylsä, illalla syön erillaisia hedelmiä. Uskon painonpudonneen lähinnä sen takia, että ruokailu on hyvin niukkaa. Painoa on kuitenkin pudonnut nyt jo 1,5kg. Lisäksi ihosta näkee jo selviä ehostumisen merkkejä kuten finnien häipymisen ja kimmoisuuden lisääntymisen. Makeaa tekisi kovasti mieli, sitä on turha kiistä. Lisäksi kunnon suomalainen makkara tekisi poikaa. Olen myös laskenut, että jos kuuri jatkuu samaan malliin, 3vk aikana painoputoaa jopa 7kg. Ei mikään pieni sysäys siis tiedossa.

Mikään muu sitten ei taas meekkään hyvin. Perheessä aannetaan kiukuttelijoiden hyppii seinille ja mummilla on sisäistä varenvuotoa. Elämä on niin persuksista!

Sairaanhoidon opiskelija saa tehdä sairaanhoitajan sijaisuuksia, kun opintopisteitä on kertynyt 140. Minulla on nyt kasassa 145. Lisäksi saan jatkuvasti työtarjouksia. Nyt minua on pyydetty jo viiteen paikkaan töihin. Kaikilla muilla aloilla oletan olevan niin, että työntekijä hakee töitä ensin metsästettyä mieleisensä. Meidän koulu välittää meille s-postiin työtarjouksia ja minun koulun sähköposti on nyt niitä täynnä. Kuulostaa ehkä unelma tilanteelta, mutta eipä ole. Kun on jo saanut yhdestä paikasta työ tarjouksen, jonne oikeasti haluaa oikeastikkin, kaikki muut tuntuu roskapostilta. No toki asiat voisi huonomminkin olla, nimittäin jos ei olisi töitä.

Nyt kuitenkin kun olen saanut mieleisestä paikasta työtarjouksen, kuuntelen aina saman paasauksen samoilta opettajilta: käyt ensin koulut loppuun ja sitten vasta otat viran vastaan. Kaikki jotka mut paremmin tuntee, tietää, että olen niitä jotka ryhtyessään jotain, pysrkii tekemään sen omien taitojen ja voimien mukaan parhaalla mahdollisella tavalla LOPPUUN ASTI.  Olen ehkä vitsillä heittänyt joskus, että vois vaihtaa toimipaikkaa, mutta edes siihen en ryhtyisi. Olen aloittanut täällä opinnot, niin täällä ne suoritan loppuun asti. Ihanaa on kuitenkin kuulla toisten riemua puolestani. Kaikki luokkalaiseni ja opettajani ovat sitämieltä, että paikka josta olen saanut tarjouksen on juuri minun tyyppinen paikka. Olen otettu ja toivon, että harjoittelun aikana (vietän 10vk harjoittelun siellä) pystyn tekemään lähtemättömän vaikutuksen osastohoitajaan, jotta vakituinen virka todella sieltä avautuisi minulle. Ainakin nyt vaikuttaa viellä hyvin lupaavalta.

Nyt kuitenkin vietän ensimmäistä kertaan varmaan viiteen vuoteen lomaa enemmän kuin 2vk. Ihanaa. Onhan minulla kasa kirjoja luettavanakin. Toivottavasti vievät mukanaan niin voin elää fantasiamaailmassa tuon lomani ajan. Ensimmäinen sairaanhoitajan-sijaisuus alkaa kesäkuun alussa. Tänään kuitenkin vielä suursiivous, niin on kesän jälkeen kiva tulla käväsemään täällä Ihanaa kesää kaikille!!

Juuri puoliväli ylitetty. Nyt eletään siis kriittisintä aikaa opinnoista. Opintopisteitä on 140 joten saan tehdä sairaanhoitaja-sijaisuutta laillisesti. Tässä vaiheessa moni jättää leikin kesken tai pitää välivuotta, eikä ihme jos koulu heittelee niskaa pommeja tässä vaiheessa.

Saimme eilen kuulla koulussa, että meidän nuorten, eli päiväryhmä muuttuu monimuoto eli iltaryhmäksi. Tämä sen takia, että opettajia irtisanotaan 30 ja resurssit pienenevät. Tiedossa on siis vähemmän lähiopetusta ja enemmän yksinpuurtamista. Lisäksi minun ihana harjotteluitteni vakituinen opettaja jää eläkkeelle. Sniiff. Hän oli luotettavin ja sympaattisin opettaja koko koulustamme. Se nyt on lähinnä vain harmi, mutta ongelmiakin tuli enemmän.

Tänään kuulimmen, että kriisi kurssi johon olin ilmottautunut, on suurimmaksi osaksi päällekkäin harjoitteluni kanssa. Niinpä otin reippasti yhteyttä opettajaan, joka ilmoitti harmittelut ja sanoi, etten voi sitten osallistua kurssille, sillä harjoittelun suoritan muualla. Voi kakka. Olinhan vain ensin opettajien puskemana ilmottautunut kurssille, sitten innostunut ja nyt se viedään minulta pois. Loistavaa. Koko koulu on ihan pepusta. Moni luokaltamme myös stressaa VUODEN takaisi suorituksiaan, joista eivät ole vielä vain saaneet opintopisteitään. Minulla asiat ovat tässä mielessä hyvin, mutta kaikki muu sitten tökkiikikin.

Ylihuomenna on tentti ja siihen pitäisi jaksaa nyt panostaa. Kuitenkin kun ui nyt tässä kakassa, niin ei voisi vähempää kiinnostaa. En jaksa ymmärtää tätä tilannetta. Suurin osa viikoistani tulee olemaan siis ensi syksyllä vapaa-aikaa. Mitähän sitä tulee sitten tehtyä muulloin? Lisäksi meille tule torstai iltana olemaan tunti ja tottakai minulla on ollut to, pe ja la treenit. Joudun siis jättää harrastamisen vähemmälle. Miksi minulta viedään kaikki? Miksi opiskelijoista ei välitetä enempää? Onko tässä touhussa mitään järkeä?

Mun ihanaakin ihanampi kulta, eli oma koirani täytti tänään 4. Vaikea kuvitella, että se on jo niin iso tyttö. Muistan vieläkin, kun epäuskoisena odotin vanhempiani koiran hakureissulta. Muistan, kuinka äiti soitti ja kysyi haluaisinko mielummin koiran vai auton ja vastasin, että tietenkin koiran, mutta se tuskin on mahdollista. Koirani on tuonut elämääni uudenlaisen ulottuvuuden, uudenlaista rakkautta. Pelkään vain, että tulevaisuuskin juoksee yhtä nopeasti, kuin mitä aika on juossu tähänpäivään. Koirani nimi ei siis ole Muru oikeasti, sovitaan kuitenkin, että tässä blogissa häntä voidaan tästedes kutsua siksi.

Muru on luonnevikainen, tai siis nössö. Näin ainakin lääkäri siis sanonut. Muru on hiukun kömpelö. Pentuna se juoksi kylkiedellä tolppaanpäin. Toisaalta se tietää aina mistä se saa rakkautta ja hellyyttä: meidän perheeltä. Aina kun sitä pelottaa tai siihen sattuu tai se kokee olonsa hiemankin epämukavaksi, se viestii sen tavalla tai toisella meille. Jos sillä lenkillä tarttuu keppi tassuihin, se istahtaa ja odottaa kunnes me poimimme sen pois. Muru hyppää viereen tärisemään jos sitä pelottaa ja jos se satuttaa itsensä, se kiipeää syliin. Toisaalta se ei tekisi pahaa kärpäsellekkään, sillä se luultavasti pelkäisi kärpästä. Jos tiellä tulee vastaan lapsi ja vanhus, Muru tervehtii mielummin vanhusta, sillä lapset hieman pelottaa. Muru on leikattu, mutta sillä on edelleen 2 vinkuvaa lelupentua: karhu, jolla on tipu kädessä, sekä vaaleanpunainen putkipupu. Haluaisinpa vain nähdä millainen rusakko näiden pentujen isä mahtaa olla

Muru sai myös tänään ensimmäisen kirjeen, jossa luki “Muru, tietojemme mukaan osa rokotuksistasi on piakkoin uusittava. Kysäise omistajiltasi onko se totta. Jos on, pyydä häntä soittamaan, niin saadaan asia korjattua. Samalla käynnillä sinulle tehdään terveystarkastus… Allekirjoittajina eläinlääkäri, hoitajia ym. Ohjeet vielä Murulle, että jos meinaa matkustella…” Hups. En tajunnut, että koira pitää opettaa lukemaan. No ehkä pitää opettaa siltä varalta, että se alkaa saamaan noita kirjeitä enemmänkin.

Jokatapauksessa mun prinsessa on nyt iso tyttö. Mun pikku karvapallero <3 ihan tippa tulee silmää ku muistelee kaikkii niit ihanii hetkii jotka Muru on mulle siunannu. Harmi, etten voi nyt halia ja  pusutella sitä.

Olen nyt viimeisen tunninajan inttänyt erään kaverini kanssa yhdestä ja samasta asiasta. Nyt luovutin. Hän nimittäin hokee yhtä ja samaa, sillä on päättänyt olevansa oikeassa, eikä näin ollen kuuntele muiden argumentteja: Todella ärsyttävää. Aiheena on avunsaamisessa. Hän on sitä mieltä, että apua saa aina, minä olen erimieltä. Apua saa toki yleensä, mutta ei aina. Mietitäänpä näitä argumentteja: Hän : apua saa aina, kuhan etsii kaikkialta. Minä: apua ei saa aina ja varsinkaan kaikki. Juoppojen ongelmia vähätellään ja ystävät ovat vain ryyppäämistävarten ja perhettä ei välttämättä enään ole. Lisäksi puhelin voi olla epäkunnossa ja nykyään ihmiset liikkuvat paljon tai välimatkat voi olla pitkät, joten ei välttämättä löydä ihmisiä kotooltaankaan. Koska keskeisenä aiheena oli nyt mielenterveys, näytin myös mielenterveys hoitoon pääsemisen tilastoja. Hänen nyt viimeisin viestinsä: “Ja kyllä, aina saa apua kun sitä pyytää. Olen edelleen sitä mieltä.” SIIS MITÄH?!?! Jokaisen argumenttini välissä hän on hokenut tuota samaa. Kun yrittäisi puhua politiikasta viisivuotiaan kanssa. Ja tämä ihminen oli saamassa lapsen. Olen varmaan maailman hirvein ihminen kun sanon näin, mutta on lapsen onni, että hän syntyi kuolleena. Lapsi olisi kasvanut nimittäin likaisessa ympäristössä, jossa kissanpissahiekka oli jätetty vessaan avokantiseen roskikseen. Hyi helkutti.

Olen siis itse ollut aina ikätasoani hieman kypsempi noin psyykkisesti katsottuna. Mielestäni lapsellisuus on oikein hieno juttu, jos sillä ajatellaan lapsenmielisyys sillointällöin irroittelun merkeissä sekä rikas mielikuvitus. Tuosta ikäkaudesta olisi kuitenkin pitänyt mielestäni kasvaa yli noin 15 vuotta sitten. C’MON!!! ÄÄÄÄ!!!! Jos kyseessä olisi lapsi, sanoisin, että “tämä on aikuisten asia” ja “ymmärrät kun olet vanhempi”. Ärsyttävää. Ärsyttävintä kuitenkin on että tiedän, että tämä ei ole ensimmäinen eikä varmasti viimeinen kerta kun väittelemmä ja hän kuvittelee “voittavansa” hokemalla tuota samaa. Vähän niinkuin veljeni joka aloittaa aina “juupas-eipäs” väittelyn. Eikö ihmiset osaa enään keskustella? Miksi omasta kannasta on niin vaikea luopua? Miksi yli 20 vuotiaat ei osaa kesiä muuta kuin “kylläpäs” lausahduksia puolustautuakseen? Olenko minä sittenkin se lapsellinen osapuoli?

Kun lähdin viimeksi Helsinkiin, koneeni hajosi juuri ennen lähtöäni. Ketutus oli mieletön. Ei kuitenkaan mitään verrattuna tämänhetkiseen. Konehuolto saapui tänään paikalle. Kun mies käynnisti koneen TITIDITIIII kone toimi. Kettu. Maksua tuli 43 €. Sovimme että soitan jos tulee ongelmia. Ensimmäinen koneellinen, kaikki hyvin. Toinen koneellinen. EI toimi. Soitin huoltomiehelle. Pyysi kokeilemaan lyhytohjelmaa. Toimi jälleen. Kettu tämän koneen kanssa. Mitä minun pitäisi tehdä? Nyt menossa taas pitkäohjelma, sillä vanhempani pyysivät sitä.

Hienoa tässä systeemissä on se, että olen pian 22 vuotias ja en halua vaatia ihmisiltä. Toivon, että ihmiset olisivat rehtejä ja rehellisiä. Tiedän toki ettei ole. Vihaan kun minulta vaatimalla vaaditaan. Kerroin vanhemmilleni koneesta ja annoin huoltomiehen numeron. Nyt hieman nolottaa, sillä jos huoltovalot syttyy, isäni soittaa huoltomiehelle. Isä toimii kuluttajariitalautakunnassa. Hän on intohimoisesti ajamassa omia ja perheensä oikeuksia. Niinpä minun käykin siis hieman sääliksi huoltomiestä. Isä kun sanoi jo minulle, että jos konetta ei saada kuntoon, hän ei maksa laskua vaan vie jutun kuluttajariitalautakuntaan. Voi mies poloista. Ei tiedä mihin soppaan on lusikkansa laittanut. Nolointa tässä jutussa on, että jos mies tulee uudelleen käymään, minä olen taas ottamassa vastaan. Miettikää mitä miehen päässä mahtaa liikkua tuolloin, jos isä uhkailee puhelimessa ja mies hampaat nirskuen tulee uudelleen käymään ja vastassa on se tytentyllerö, joka ei itse soittanut uudelleen? No se olkoon hänen ongelmansa Minua ehkä himan huvittaa mitä tulevaisuus tuo tullessaan. nyt kuitenkin ketuttaa, sillä on-off suhde pesukoneenkanssa on ehkä vähiten toivottava suhde. Ehkä minun pitää tuoda sille kukkasia tai jotain

“Kuinka paljon sitä ihminen voikaan vihata itseään ja elämäänsä? Kun pakkaa liikaa sisällensä asioita, sitä täyttyy kurjuudella ja pahuudella. Silloin elämä alkaa tuntua turhalta ja mitättömältä!

Sinä iltana kun havaitsin, että asiani olivat huonosti, olin päästänyt itseni liian pitkälle. Liian syvälle kurjuutta. Tuona iltana tappelin vanhempieni kanssa jostain turhasta. Purkasin agressiot itseeni. Toisten satuttaminen kun oli mielestäni typerää ja muuta keinoa en keksinyt. Niinpä nappasin juuri teroitetun kirvesmiespuukon kaapistani. Katselin sitä hetken. Se ei näyttänyt mielestäni kovinkaan terävältä. Niinpä ajattelin, että teen yhden ja nopeasti. Painoin kai hieman liian lujaa ja vetäisin liian nopeasti.”

Näin kirjoitin pari vuotta takaperin jälkikäteen tapahtuman, joka ajoi minut päivystykseen. Sain kai 6-8 tikkiä ranteeseen. Ei siis mitään kevyttä luettavaa vanhat tarinani. Kuitenkin huolestuttavinta on mielestäni se, kuinka hyvin piilotin kaiken tuon tuskan ystäviltäni ja perheeltäni. Kukaan ei oikeasti tiedä kuinka huonossakunnossa olin. Kun menin katsomaan ystävääni mielisairaalaan ja hän kertoi kuinka muutaman sentin kaltereiden välistä pääsee kuka tahansa karkuun tai metallikalterit tupakka huoneen ikkunasta voisi kuka tahansa rikkoa, olin täysin samaa mieltä. Minä taisin jopa sanoa raosta parvekkeen kaltereissa, että jos ei muuten, niin saahan niitä ihan helposti vähän väännettyä sen verran. Niinpä niin. Ystäväni oli siis ymmärtääkseni suljetulla osastolla jonkin asteen psykoosissa. Taisi olla psykoottinen masennus, ellen ihan väärin muista. Jokatapauksessa hän sai lääkityksen ja tehostetun terapian. Kävipä hän muutaman kerran sähköäkin ottamassa. Minä puolestani kävin avonpuolella, ilman lääkitystä, sillä jopa ammattilaiset pitivät minua niin hyväkuntoisena. Minulla ei kuitenkaan ollut minkäänlaista todellisuuden tajua, kuten varmasti jo ymmärsitte. Ajattelin vähintään jokatoinenpäivä itsemurhaa, itkin tuolloin usein. Jopa terapiassa ruokailusta puhuminen laukaisi hirvittävän itkukohtauksen, eikä kukaan huomannut mitään. Mahtaako tuo sitten olla hyvä vai huono asia, sitä en tiedä. Ainakin olen kaikkien silmissä vahva.

Nämä mietteet tuli mieleen kun kävelin tänään treeneihin. Kuuntelin ihanaa uutta Flo Riden biisiä Whistle. Ekana mieleen tuli viimekesän kymppilinjan Minä joka sai kanssa minut hymyilemään ja tanssahtelemaan kävellessäni. Biisi vaihtui Akkaribiisiin, jonka olen vast’ikään myös löytänyt (http://www.youtube.com/watch?v=G0tQJ4c2fgk&feature=youtu.be). Sen on tehnyt vanha musiikinopettajani. Niinpä aloin miettimään lukiota ja siitä sitten edellämainittuja tapahtumia. Tilaani, joka oli johtaa itsemurhaan. Mitä olisi jäänyt näkemättä jos olisin sen tehnyt: sm-hopeaa, ihanat kokemukset tankotanssissa, rakkaiden ystävieni elämässä eteenpääsemiset, koirani saaminen, kouluun pääseminen, omille muuttaminen… Ja kaiken huippu, että siitä on vain parivuotta ja olen kokenut vaikka mitä ihania hetkiä sen jälkeen. Kuinka paljon olisin tuottanut surua ja tuskaa. Onneksi nykyään asiat on toisin. Olen jopa ehkä hiukan itsekkääksi tullut. Tulen iloiseksi kun löydän uuden tai vanhan hyvän biisin, auringon säteet säihkyy ikkunasta kun tulen kotiin, kun näen kesän tulevan… lista on lähes loputon.

Olipa angstinen kirjotus Vanhoja tosin on hyvä muistella, niin osaa sitten arvostaa nykyhetkeä paljon enemmän. Näkee kuinka elämässä on päässyt eteenpäin ja kuinka asiat voisi olla huonomminkin.

Olin pyytänyt vanhemmilta jauhopurkkeja syntymäpäivälahjaksi ja sainkin. Kuulostaa jonkunmielestä tylsältä ja vanhanaikaiselta. Kumpa se olisikin sitä, mutta valitettavasti purkkeihin on syy. Jokin aika sitten olin leipomassa pullia. Oli aika pistää jauhot ja aukasin pussin. Pussi kuhisi jauhomatoja. Nam. Säikähdin niin kovin, että olin heittää jauhot lattialle. Kylmiä väreitä meni monta päivää ja päätin silloin, ettei enään IKINÄ!! Luin netistä, että tiiviit jauhopurkit ennaltaehkäisee nämä kaverit. Tarmokkaana menin kauppaan ostamaan jauhopurkkeja, sillä minulla on vehnäjauhojen lisäksi leipäävarten ruisjauhoja ja varmuudeksi korppujauhotkin pitää saada piiloon. Jauhot olisivat nyt ensisijassa ja myöhemmin sitten sokerit myös purkkeihin, ettei sokerimadot ole seuraavaksi kyläilemässä. Tarmokkuuteni purkkeja ostaessa loppui kuitenkin lyhyeen. Purkkeja ei löytynyt mistään. Suurimmat oli juuri ja juuri litran astioita ja jauhot 2 kg eli noin 2l pusseissa. Päätin siis pyytää syntymäpäivälahjaksi, sillä purkkeja tarvitaan niin monta, kun kerta tarpeaksi isoja ole. Lisäksi halusin kunnolliset. Sellaiset, joissa olisi muovitiiviste, sillä näky oli kammottava.

Sain syntymäpäivälahjani etukäteen ja tarmokkaasti kannoin purkit kotiini, tiskasin ja pistin kuivumaan. Olin aloittamassa purkittamaan jauhoja kun huomasin, että kaapissa vilistää vanhatuttu. Miksi se ei ole pussissa. Vehnäjauhoissa oli taas sama yllätys. Kylmät väreet palasivat. hyi helkutti. Heitin jauhot jälleen roskiin. Katsoin ruisjauhoihin. Siellä näin vasta yhden. Yksi kuitenkin tietää vähintää useampaa munaa pussissa. Jauhot oli menetetty. Heitin nekin roskikseen. Korppujauhot oli ollut hillopurkissa ja niissä ei ollut mitään. Purkkiin äkkiä. Madot olivat kuitenkin vilistäneet myös spagetti pussiin. Hyi helkutti. Heitin nekin roskiin. Kastikejauheissa ei ollut mitään, mutta päiväys oli mennyt vuosi sitten. Heitin nekin roskiin. Lisäksi vanahaksi oli mennyt 20 pussillista kuivakeittoa, paketti spagettia ja varmasti muutakin jota en nyt muista, nekin lensi roskiin. Lopulta pusseja alkoi olemaan kaksi. Aloin purkittamaan jo valmiiksi hieman pettyneenä sokeria ja kappas. Uuden näköinen mato sokereissa. Nam. Sokeritoukka. Kuten arvata saattaa sokerit lähti myös. Tyhjennettyäni koko kaapin, pussitin kelvolliset tiukasti pussiin. Pyyhin kaapin huolellisesti, tiskasin kakkuvuuan, joka on myös kaapissa ja järjestelin raaka-aineet takaisin.

Olo on nyt ihan hirveä. Minulla ei olisi varaa heittää noin paljoa ruokaa pois. Muutenkin tiukkaa. Nyt toivon, että purkit tekevät tehtävänsä ja nämä kylmätväreet kaikkoaisivat. Yksi sokeripussi oli toukaton, joten purkitin sen. Se oli ollut erikaapissa. Lisäksi purkitin palasokerit. En halua löytää mitään liikkuvaa kuiva kaapistani enään ikinä. Pitää ostaa tulevaisuudessa spageteille viellä sellainen tötterö. Kaappini onkin sitten kun suoraa 60-luvulta. Purkkeja ja purnukoita.

Nyt jokainen, joka lukee tätä blogia voi miettiä, mitä haluatte löytää teidän jauhoistanne? Olisiko purkkeihin investoinnin paikka. Tarjoustalosta löytyi hyvät ja sokerille ostettiin muumipurkki, sillä se on kivemman näköinen esillä. Matoja kun ei näkyvilla ole yleensä vain yhtä. Niitä on tusina. jos heilautat pussia, matoja kaivautuu pintaan enemmän. Jauhomadot eivät pidä valosta, jonka takia vasta kun olet ottanut ensimmäisen kaapaisun jauhoistasi, voi ensimmäiset vipellellä silmiesi alla. Mukavia leipomishetkiä!

Oltiin piipahtamassa isovanhemmilla, sillä pappa on täyttämässä vuosia. Ihan kivahan siel on ehk joskus käydä, kuhan välit vaan on tarpeeks pitkät. Papalla ja mammalla kun ei ole hirveän hyvät taidot asettua toisen asemaan. Pappa laittoi meidät alle kouluikäisinä kiskomaan kahteenpekkaan kokonaisen makaronilaatikon. Oon ehkä aikaisemminkin siitä saattanut mainita, mutta loistava osotus itsekkyydestä ja suhteellisuuden tajun puutteesta.

Juttelimme kahvipöydässä niitä näitä. puheeksi tuli sitten TAAS äidin syöpä. *Huokaus* ei taas jaksais niin millään. Siitä asti kun äiti sairastu, ei olla puhuttu mistään muusta. Aina sitä, kuinka kovat hoidot sillä on takana ja kuin raju leikkaus jne. Vittuuks mua jaksa aina puhuu siit. Joo ne oli ja meni vuos sit. PÄÄSKÄÄ IHMISET YLI SIITÄ! No mamma kuuli huokasun ja kysyi syytä huokasulle. Sanoin, ettei taas jaksaisi ja siitä se sitten saikin vasta tuulta alleen. Vittu. “Äitisi on kestänyt sitä ja äitisi on kestänyt tätä. Äitisi on ollut mukavan avoin ja pitää nostaa hattuu hälle”. Joo no siinähän nostatte. Te ette siin arjessa oo joutunu päivääkään elää. Milt teilst ois tuntunu ku heti ku ootte kokeilemassa omii siipiänne, vastaan tulee tornaado. Mä siitä selvisin ja mul on oikeus jo kyllästyy tähän saatatnan syöpä elämää. Mun elämäs tapahtuu paljon muutakin. Sitä paitsi kukaan ei ikinä oo vaivautunu ilman vihjailuu kyselee, miten mä jaksan sen kanssa, että oma äiti sairastu syöpään. Mä oon vaan ollu tiedon välittäjänä et miten äiti jakselee ja miten sen hoidot etenee. Niin no enhän mä sitä sairastakkaan mut ois kiva ku sais elää viellä kun on nuori.

Lisäks veliki päätti aamul aukoo päätä. Sil on nyt ollu parinviikon ryyppyputki päällä. kuulemma kuuluu “opiskelija kulttuuriin”. No mä en viinaa tarvii oppiakseni et ihan hyvä sinäällään ja mun opiskelija kulttuuris ei viinaa tarvita ainkaa noin paljoo. Siinähän tuhoo maksansa. Turha tulla mulle sitä sitten myöhemmin itkee… hyvä nyt sanoo, mut kuitenki se tulee ja sit kaikki taas odottaa et mä ymmärrän ja mä jaksan. HAISTAKAA KAIKKI NYT V**** P*****! MÄ EN OO SUPER IHMINEN!! MÄ EN JAKSA!!!

p.s. jos ylläpito lukee näit juttui ja haluu sensuroida kirosanoja ni pistäkää viestii. yritän siivoo näit jatkossa